turhautuminen

Huh. Tuntuu vaihteeksi siltä, ettei gradusta tule mitään. Pohdin maahanmuuttoa päivät pitkät ja joskus öisinkin, mutten tunnu saavan otetta mistään kunnollisesta kysymyksestä tai aiheesta. Joka kerta kun muka keksin jotain, joku tulee ja lyttää sen. Tällainen vaihe tulee varmaan jokaiselle graduntekijälle, mutta pelkään, että minulle se jää päälle. Suhtaudun graduun aika kunnianhimoisesti ja siksi haluaisin keksiä jonkun timanttisen aiheen ja kirjoittaa siitä aiheesta vielä jotain timanttiakin kovempaa. Olen myös valitettavasti luonteeltani vähän vetelehtijä, jolle liika epämääräisyys ei tee hyvää. Tarvitsisin jotain konkreettista, mihin tarttua ja mielellään vielä jonkun vähän piiskaamaan.

Tänään kävin tapaamassa graduohjaajaani, joka on vähän pelottava mutta samalla ihanan kannustava. Viimeksi hän vinkkasi minulle yhdestä aiheesta, joka vaikutti kiinnostavalta. Mietin kyllä kotona, onko tämä nyt ihan sitä mitä haluan, mutta koska tutkimussuunnitelman dl. painoi päälle, jotain oli pakko kirjoittaa. Sain niskaani pelkkää ryöpytystä ja tänään ohjaajanikin jo vähän toppuutteli. Ja tajusin taas kirkkaasti, että on ihan turhaa yrittää kirjoittaa jotain, jolle sydämeni ei pala täysillä.

Saattaa kuulostaa, että otan gradun ihan kamalan vakavasti ja se voi olla jonkun mielestä hyvinkin naurettavaa. Sehän on vain gradu, kaikki muutkin sen ovat saaneet tehdyksi eikä sillä oikeassa elämässä kuitenkaan mitään merkitystä ole. No, siinä on osa totuudesta. Toinen puoli on se, että minä todellakin otan gradun ihan kamalan vakavasti. En millään jaksaisi kirjoittaa sitä, jos en ottaisi. Jos se kerran on pakko vääntää, niin tehdään sitten kunnolla. Sitä paitsi voin ihan rehellisesti sanoa, että haaveilen myös jatko-opinnoista ja niitä ajatellen gradun olisi syytä olla edes kohtalainen, mitä parempi sen parempi. Kaikki tämä ei varsinaisesti helpota toimeen tarttumista.

Ohjaajani onneksi kannustaa minua kurkottelemaan kuuhun. Hän on moneen kertaan huomauttanut, että tieteellinen ja teoreettinen gradu on vaikeampi tehdä kuin sosiaalipoliitikoille tyypillisemmät, empiirisemmät (haastattelu-, survey- yms.) gradut. Tänään kerroin hänelle hoiva- ja filippiinatutkijataustastani, ja hetken hän mietti, pitäisikö minun sittenkin jatkaa sillä linjalla. Sitten hän sanoi: "Tee vaan teoriagradu! Tyttöjä rohkaistaan sellaiseen ihan liian vähän. Ainoastaan pojille ehdotellaan tieteellistä uraa ja tyttöjä neuvotaan aina tutkimaan jotain pehmeitä hoiva-aiheita." Hän käski minun ihan ensiksi miettiä, haluanko mieluummin tutkijaksi vai tekijäksi - kumpaa tavoittelen työlläni. Kiinnostaako minua kirjoittaminen, lukeminen, teorioiden pyöritteleminen ja ongelmien ratkominen. Vai ehkä raha... Minun ei ole yhtään vaikea valita. Mikä muu minua kiinnostaisi kuin lukeminen, kirjoittaminen ja märehtiminen? Parasta oli, että uskalsin sanoa sen ääneen. Ja että se opettaja selvästi uskoi, että voisin pärjätäkin siinä.

Olen loppupäivän vähän mököttänyt kun graduprojekti tuntuu polkevan paikallaan. Ja miettinyt taas, miten vaivalloista on olla rehellinen itselleen - ja miten noloa toisaalta on yrittää olla yhtään mitään muuta kuin sitä mitä on. Onneksi uusia inspiraation lähteitä on luvassa varmaan ihan piankin. Siihen asti voin keskittyä vaikka kirjoittamaan ja lukemaan - ja tarvittaessa ihan vähän ränttäämään maahanmuutosta.