seminaaripäivä

Gradua tehdessä pitäisi kai sekä rakastaa omaa aihettaan, että olla varma siitä. Samalla ei kuitenkaan saisi olla liian kiintynyt eikä liian kunnianhimoinen.

Tänään sain esitellä tutkimussuunnitelmani seminaarille - tai pikemminkin puolustaa sitä. Ennen tapaamista olin aika huoleton: tiedän suurin piirtein vahvuuteni ja heikkouteni liittyen niin osaamiseeni kuin graduaiheeseenkin. Vaihdoin vasta aihettani ja kirjoitin tutkimussuunnitelman muutamassa hassussa päivässä; sehän on vasta ensimmäinen osa ja versio tekstistä, jota tulen hiomaan vielä kuukausikaupalla. Tutkimusseminaari järjestetään juuri siksi, että omaan työhönsä voisi saada kommentteja niiltä, jotka lukevat tekstiä tuorein silmin ja eri näkökohdista kuin minä. Ja loppujen lopuksihan gradukin on vain opinnäytetyö.

Selvä. Yritin pitää mielessä kaiken tämän, olla luottavainen ja samalla avoin ehdotuksille. Seminaariryhmässäni on terävää porukkaa ja koska tiedän, että kaikilla on maahanmuutosta aina mielipide, arvasin että keskustelu voisi olla kiivastakin.

Kommentit olivat rakentavia, teräviä ja sellaisia, joissa riittää pureskeltavaa moneksi illaksi. Sain monta kannustavaa sanaa ja hyvää ehdotusta. Ja silti tunsin itseni sen puolentoista tunnin jälkeen kuin uitetuksi ja vähän ravistelluksi koiraksi. Istuin paikallani suu tiukaksi viivaksi puristuneena ja kaikki lihakset jännittyneinä. Haaveilin raivokkaasta juoksulenkistä, lasillisesta (pullollisesta) viiniä tai siitä, että joku vähän paijaisi ja sanoisi, että ihan hyvä siitä tulee.

Maahanmuutto on sellainen aihe, josta kaikilla on mielipide. Monesti intohimoinen mielipide. Itse en tee mitään poikkeusta. Vaikka tiedän, että mielipiteitä on monenlaisia ja niitä voi perustella monenlaisilla syillä, tässä asiassa minun on joskus hankalaa ottaa huomioon niitä mielipiteitä, jotka eroavat omastani - tai ovat vääriä. Omaan aiheeseensa fakkiutuu helposti ja omassa työssään on vaikeaa nähdä puutteita tai vahvuuksia, mitään painotuksia. Juuri siksi saavillinen kylmää vettä niskaan tekee silloin tällöin ihan hyvää. Paineessa ne timantitkin hioutuvat.

Sanojen kanssa on kenties vielä vaikeampaa kuin tutkimuskohteen kanssa, niistä on vielä vaikeampi tinkiä. Olen aina ajatellut, että minulla on puolellani ainakin se etu, että osaan kirjoittaa. Esseet eivät tuota minulle erityisiä ongelmia, viittaussääntöjen ja kieliopin miettiminen ei vie minulta kohtuuttomasti aikaa ja lauseeni ovat lennokkaita. Vaikka hämärästi ymmärrän, että minun tapani sanoa ei aina ole (ainoa) oikea eikä ehkä paraskaan, on kiusallista, kun joku tarttuu siihen. Kun rakastaa sanojaan liikaa, niitä on kamalan vaikeaa muuttaa ja niistä on vaikeaa luopua. Olen opetellut tätäkin, mutta tieteellisen tekstin kirjoittaminen on silti aika erilaista kuin blogirunoilu. Siinä kirvestä ja hiekkapaperia pitää uskaltaa käyttää paljon kovemmalla kädellä kuin hölynpölyä kirjoitettaessa.

Aiheeni on sellainen, että joudun puolustamaan sitä ja itseäni melkein joka kerta, kun asia tulee puheeksi. Eilen ajauduin kolmesti maahanmuuttokeskusteluun: ensin työkavereideni kanssa, joiden mielestä maahanmuuton ongelmat voi tiivistää lauseeseen "somalit ovat itsekkäitä paskoja"; sitten äitini kanssa, joka kertoi naapuruston suloisista burmalaislapsista ja viimeksi opiskelukaverini kanssa, joka suurin piirtein sekä jakaa että ymmärtää mielipiteeni maahanmuutosta. Joka kerta yllyin paasaamaan niin kovaa, etten meinannut muistaa vetää henkeä. Yhtä rankkaa oli tänään, kun tuntui etten enää uskalla vilkaistakaan ketään seminaarilaistani päinkään, ettei kukaan enää sanoisi mitään. Että saisin edes hetken hengähtää!

Sain purnata muutaman minuutin yhdelle opiskelukaverille, kävin lounaalla ja enkä avannut Halla-aho-kirjaani, jonka otin matkalukemiseksi, kiertelin hetken urheilukauppoja ja juttelin tummaihoisen pojan kanssa, jonka mielestä näytin vaaleine hiuksineni ja sinisine silmineni täysin erilaiselta kuin kukaan suomalainen tyttö. En antanut puhelinnumeroani mutta hymyilin leveästi. Sitten tuntui jo siltä, että jaksan tulla kirjastolle ja kirjoittaa taas muutaman sanan maahanmuutosta.

Joku "neutraalimpi" aihe olisi varmasti helpompi, mutta minkäs teet. Minähän olen kunnianhimoinen. Minä aion saada tämän onnistumaan. Ettäs tiedätte.